Ei enää niin pieni-Iiro kehittyy valtavasti ja nopeasti. Siis niinQ ihan kokoajan!
Jalat sätkii ja potkii viattomia kohteita. Suusta tulee ääniä ja vahinkolaukauksia taukoamatta. Äijä -sana on kaikista selvintä suomea.
Halutaan istumaan, halutaan seisomaan, halutaan syliin, halutaan silittämään Sylviä. Ei haluta nukkumaan, ei haluta lattialle leikkimään, ei haluta syömään. Pöristellään ruoat pois suusta semmosella voimalla että ne varmasti löytää laskeutumisalustaksi koko talon ainoan puhtaan vaatekappaleen. Heitellään leluja. Kitistään. Sillä alkaa olla jo nyt omaa tahtoa. Saakeli.
SILTI se on vieläki tosi lepposa ja ilonen patukka.
Jos ja kun haluaa matkustella autolla, täytyy Iiro tainnuttaa oikeaan moodiin, banaaniherkku -piltti toimii yleensä. Kalajoki-Muonio matkalla viihdykkeinä toimivat myös tyhjä pillimehutölkki, värikkäät ja rapisevat karkkipussit, Alfred J. Kwakin -tunnari ja minun vasen käsi. Eihän se toki terveeltä kuulostanu mutta onneksi näissä hommissa ei jaella tyylipisteitä.
Iirosta on nykyään hyvin vaikea ottaa kuvia. Kun kamera tulee näkyviin Iiro taikoo naamallensa ihme ilmeen. Kun yhtälöön lisätään Ellu-täti joka puristaa poskista on tulos tämä:
